Luopumisen ja surun käsitteleminen Lemminkäisen äidin jalanjäljissä

Lemminkäisen äiti
Luopumisen ja surun käsitteleminen on Kalevan vanhan Naisen tehtävä.

Se on myös jokaisen vanhan naisen ja äidin tehtävä.

”Hajalla, hajalla.

Mikä maailmanäiti naaraisi

Tuonelan joesta

meidän mielemme palaset?”

(Helena Anhava)

Luopumisen ja surun käsitteleminen vie elämän ja kuoleman alkulähteelle, sinne mistä me jokainen olemme syntyneet ja minne me jokainen astumme täältä lähtiessämme.

Minun tehtäväkseni on tullut naarata sielumme palasia Tuonelan joesta. Se tehtävä on minulle hyvin mieluinen ja arvokas, vaikka toisinkin voisi luulla. Se on kunniatehtävä, jota sairastumiseni ja kuoleman todellisuus vielä kirkasti. Taakse jäi paljon sellaista turhaa, joka olisi vain hidastanut ja vaikeuttanut matkantekoa.

Olen toki naarannut Tuonelan jokea elämässäni ennenkin. Elämä on pakottanut nöyrälle paikalle monta kertaa. Silloin ”kourin helmani kokosin, käsivarsin vaatteheni” ja riensin katsomaan elämää Tuonelan joelta käsin. Naarasin vanhaa valoa omannäköiselläni Kalevan Naisen haravalla. Kyselin elämän syvempää, henkistä merkitystä jakaakseni sitä ympärilleni lämpimin käsin.

Jokaisella etsinnällä löytyi jotain: ”yhtä kättä, puolta päätä, paljo muita muskuloita”, ja niistä sain joka kerta paljon voimaa ja luottamusta siihen, että jaksan kulkea elämässä eteenpäin. Meidät jokaisen elämä pakottaa jossakin kohdassa ”vyötäröistä veen sisähän”. On pakko uskaltautua yhä syvemmälle elämän tummaan virtaan oman haravan kanssa.

Silloin tehtäväksi tulee etsiä henkistä olemuspuoltamme, ehjää ihmistä, sielua tämän rikkinäisen, hajallelyödyn maailmamme syvistä vesistä. Pitää älytä lähteä ja lähteä heti, niin kuin Lemminkäisen äitikin teki. Äiti etsi poikoansa, ”kysytteli, lausutteli” Pohjolan emännältä, kyseli tieltä, kuulta, päivältä. Etsi eikä löyä.

Kunnes harava löytää etsimänsä ja ”nousi lieto Lemminkäinen, kohosi Kalevan Poika päälle selvien vesien”. Kaikki ulkoinen oli nyt koossa, mutta ihmisestä puuttui henki.

Silloin äiti kääntyy sisäisen valonsa, sisäisen tietäjänsä ja intuitionsa puoleen. Hän etsii vastausta sieltä, mistä se vain on löydettävissä. Ja vastaus tulee: on pyydettävä avuksi mehiläistä, joka on ikivanhan myyttisen tiedon mukaan välittäjä näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Ja mehiläinen lensi ”Luojan kellarihin, kaikkivallan kammarihin” ja sai sieltä ”simoja kyllin, metosia mielin määrin”. Niillä ennenkin ”Luoja loitsi, puheli puhas Jumala pahan vallan vammaksissa”. Siitäkin on vanhalla naisella tieto: on selvitty ennenkin tässä maailmassa ja parhaat keinot ovat aivan lähellä, ne ovat omassa sydämessä. Meillä jokaisella on oma haravamme, oma korkeampi tehtävämme tässä maailmassa. Niin on Sinullakin.

Elämän pyhä salaisuus ei löydy ulkoisesta, aineellisesta maailmasta. Se ei löytynyt sieltä Kyllikillekään Kalevalan 15. runossa. Sisäinen elämän ja kuoleman tietäjä meissä jokaisessa tietää tien. Se kulkee vain sen tiedon kautta, että heti syntymän hetkestä alkaen meissä on kiinni myös kuolema. Se antaa elämälle merkityksen.

Kiitos tuosta maalauksesta, Akseli Gallen-Kallela ja Sinun äitisi!

(PS. En ole kuolemassa enkä ole saanut ”ennustetta” elämäni päättymisestä.)

Kirjoita kommentti